Töissä. Työkulttuuri vaikuttaa varsin samantapaiselta kuin Suomessa. Kokoukset sujuvat melko samaan tyyliin, tosin en kovin monessa ole ollut. Sellainen pieni huomio kylläkin, että en ole vielä yhdessäkään kokouksessa törmännyt asialistaan tai selkeään puheenjohtaja-sihteeri -asetelmaan. Tosin palaverit, joihin olen osallistunut ovat olleet osastotapaamisia, työpajoja tai oman porukan sisäisiä muita tuumailuja. Osastokokouksessa ainakin tuli tuttavallinen fiilis - ihan kuin olisi ollut Leenan vetämässä yleiskaavapajassa.
Oma työpiste.
Kahvitunti. Tai sen puute. Se on suurin eroavaisuus verrattuna Suomeen. Sitä ei siis täällä vietetä. Eikä myöskään lounastunteja. Siis ei mennä työkavereiden kanssa mihinkään työpaikkaravintolaan tai edes työpaikan yhteiseen ruokatilaan. Ei istuta kahdesti päivässä kahvikupposen ääressä puhumassa asiattomuuksia tai asiallisuuksia. Sitä oikeasti kaipaan Suomesta! Lounaskin tulee napattua usein omalla työpisteellä, kun niin tekevät kaikki. Jos menee työntekijöille tarkoitettuun taukotilaan (lounaalla), siellä ei ole ketään.
Lomat ja eläkeikä. Kyselin työkaverilta, että kuinkas paljon niillä on täällä lomaa. Aluksi on kolme viikkoa. Kahdeksan vuoden päästä tulee neljäs viikko lisää. Sairaan lapsen hoitamiseen käytetään lomia tai palkatonta (sitäkin maksimissaan viisi päivää). Eläkkeelle ei tarvitse jäädä, tai siis työnantaja ei voi siihen pakottaa (siis tällaisista toimistohommista).
Kaupassa. Kaupassa käynti oli Vancouverin downtownissa, Chinatownin naapurissa hyvin eksoottinen kokemus. Paikallinen T&T supermarket on aasialaisiin tuotteisiin erikoistunut päivittäistavarakauppa, ja sieltä oli vaikea löytää mitään tuttua juttua. Olihan se mielenkiintoista kokeilla kaikkea ihmeellistä, mutta "arjen" pyörityksessä ne ihan tavalliset nakit, jauheliha tai juusto tuntuivat kuitenkin helpoimmalta vaihtoehdolta. Ja niinpä suuntasimme hieman kauempana olevaan "normaaliin" supermarkettiin (josta muuten löytyi hapankorppuja, Wasan näkkileipää ja Pandan lakuja!).
Ostaisiko näitä kavereita päivälliseksi? (lähikaupan "kalatiski")
Kadulla. Odotuksiin nähden olen hieman äimistynyt siitä, kuinka autopainotteinen liikennekulttuuri kuitenkin täällä on. Ainakin jos lähtee downtownista - jossa sielläkin autoja on joka paikassa eikä kävelykatuja tai edes kävelypainotteisia katuja juuri nää - kadut ovat leveitä, kaistoja on monta ja autoja riittää. Ja yhdyskuntarakenne on amerikkalaiseen tyyliin pirstaleinen, kävelijä on alisteisessa asemassa. Tätä kuvaa hyvin nykyisessä lähiökodissamme mieheni huomautus, ettei hän viitsi alle kilometrin päässä olevaan kauppakeskukseen mennä kävellen (se kun on todellakin epämiellyttävä kokemus tuolla vilkkaan autoliikenteen, parkkipaikkojen ym keskellä).
Katunäkymä Chinatownista Vancouverista.
Ihmiset. Vancouverissa näkee todella paljon erilaisia kansallisuuksia. Ja myös töissä. Toimistossa naapuriloosheissa on intialaistaustaisia, kiinalaistaustaisia, skotlantilaistaustaisia, virolaistaustaisia, makedonialaistaustaisia... Joko ihan tuoreita maahan muuttajia, tai sitten jo useamman sukupolven takaisia siirtolaisia. Viikonloppuna tapasimme leirintäalueella ihmisiä Italiasta, Brasiliasta, Kroatiasta ja Serbiasta.
Kanadalaiset osaavat jonottaa!
Ihmiset2. Luonteeltaan kanadalaiset ovat jotain suomalaisten ja amerikkalaisten väliltä. On melko helppo lyöttäytyä juttusille kenen kanssa tahansa, ja paljon on ihmisiä, joilta smalltalk sujuu suomalaisia helpommin. Mutta kyllä toimistosta löytyy perisuomalaista juroiluakin - käytävällä tullaan vastaan moikkaamatta ja katsellaan seinänvierustoja. Kotoisaa. "How are you?" -kysymykseen osaan jo yleensä vastata lyhyesti ja napakasti ("I'm fine"), ilman sen kummempia stooreja.
Retkeilyä. Ihmiset täällä tuntuvat olevan aika säännönmukaisesti jonkin sortin ulkoilmaeläjiä. Viikonloppuisiin lähdetään leirintäalueelle tai mökille tai vähintään päiväretkelle johonkin "provincial park":iin. Itsekin pääsimme kokemaan leirintäalueen tunnelmaa pomoni kutsumana viime viikonloppuna. Kyseinen leirintäalue poikkesi hieman suomalaisesta eli varattavat spotit ovat n. 10x10 metrin suuruisia sora-alueita metsän keskellä siten, että naapuri-spottiin on selvä etäisyys. Ei siis mitään yhtenäistä telttamerta, jollainen käsitys itsellä on leirintäalueista (vähäisten kokemusten perusteella). Muutoin leireily lienet suhteellisen samantyylistä - tosin hiljaisuus laskeutui sääntöjen mukaan hyvin täsmällisesti koko alueelle n. klo 11 maissa illalla. Onnistuisiko se Suomessa? (no, kokemukseni ovat ehkä juhannustelttailupainotteisia)
Vaahtokarkkien paistoa leirintäalueella.
Äänimaisema. Keskisuomalaiseen omakoti- ja pikkukaupunkielämään tottuneena yksi suuri muutos on ollut äänimaisemissa. Oikeaa, todellista hiljaisuutta saimme kokea ensi kertaa kuukauteen viime viikonlopun leirintäaluevisiitillä. Sekin vasta, kun piipahdimme illalla vielä pienellä kävelyretkellä hieman syrjemmällä. Kaikissa luontopaikoissakin on yleensä niin paljon väkeä, että vähintään puhetta kuulee joka paikassa. Downtownissa asuessa myös öiset äänet olivat lukuisia, ja edelleen täällä lähiössäkin kuuluu ulkoa sekä liikenteen melu että paikallisjunan kirskunta (mikä on muuten työmatkoillakin hermoja raastava kokemus).
Rolley Laken provincial parkissa hiljaisuutta kokemassa.
Kodittomat. Edelleen tulee hätkähdettyä, kun näkee kadunkulmassa kerjäävän ihmisen. Niitä täällä on aika paljon. En ole tilastollisesti perehtynyt asiaan, mutta Suomeen verrattuna he ovat kuitenkin ilmiselvästi enemmän näkyvillä. Turvattoman tuntuisia alueitakin löytyy, kun menee downtownin itäisempiin osiin. Toukokuisen kotimme lähipuistossa leiriytyi ilmeisesti joka yö muutamia kotia vailla olevia.
Kodittomia puistossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti